Bloggaajat:
Mari, Ville, Maiju, Perttu, Elina ja Minna

torstai 12. maaliskuuta 2015

Vertaisopettajuuden mahdollisuuksista tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytössä

Pohdiskelin aikaisemmassa postauksessani sitä, minkälaisia valmiuksia ja halua opettajilla on käyttää tieto- ja viestintätekniikan tuomia mahdollisuuksia ja sitä, millaista koulutusta heillä on mahdollista esim. työpaikkansa kautta saada. Satuin törmäämään Auri Koholan (2012) Tampereen yliopistossa tekemään Pro Graduun, jossa tarkastellaan vertaisopettajuuden luomia mahdollisuuksia tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytössä. Kohola on kanssani samaa mieltä siitä, että opettajat ovat tvt:n käytössä hyvin eri vaiheissa ja suurella osalla tuntuisi olevan vaikeuksia sen pedagogisessa hyödyntämisessä. Suomessa opettajalla on valta päättää omista käytännöistään luokassa, jolloin myös tvt:n käyttö perustuu opettajan omaan motivaatioon ja tahtoon. 

Erilaisissa kehittämisprojekteissa on onnistuttu aktivoimaan ja kehittämään opettajien tvt-osaamista, ja Koholan tutkielman kontekstina toimiikin Tampereen kaupungin ja Opetushallituksen yhteinen Epun mediareppu -hanke (katso linkki). Hankkeen tavoitteena on, että sen vaikutuksesta oppilaiden tavat hyödyntää tieto- ja viestintätekniikkaa paranevat, opettajat ovat avoimempia omaksumaan uusia oppimisen ja vuorovaikutuksen tapoja sekä ovat valmiita levittämään tieto- ja viestintätekniikan osaamistaan muulle henkilöstölle. Lisäksi hankkeen tavoitteena on henkilöstön tietoteknisten opetusmenetelmien kehittäminen osaksi arkipäivän pedagogiikkaa ja vertaistuen kehittäminen. (Kohola 2012, 28.) 

Koholan laadulliseen toimintatutkimukseen osallistui 29 alkuopettajaa, joista kahdeksaa haastateltiin ja he kirjoittivat myös kenttäpäiväkirjaa. Loput osallistuivat tutkimukseen sähköpostikyselyllä. Haastateltavista neljä opettajaa oli sellaisia, joiden luokkaan tuli hankeopettaja ohjaamaan niin opettajaa kuin oppilaitakin tvt:n käytössä ja hyödyntämisessä vertaisopetuksessa. Toiset neljä haastateltavaa oli hankeopettajia. (Kohola 2012, 38.) Opettajat osallistuivat benchmarking -tilaisuuteen, jonka tarkoituksena oli ohjata tvt:n käyttöön ja sen hyödyntämiseen vertaisopettamisessa. Kaikilla opettajilla oli mahdollisuus saada hankeopettaja “resurssiopettajaksi” luokkaansa, mutta vain neljä (haastateltavat) opettajaa hyödynsi tämän mahdollisuuden. (Kohola 2012, 44.) Positiiviseksi hankkeeseen osallistuneet opettajat kokivat, että hankeessa käytetty työtapa oli todella käytännönläheinen ja toiminnallinen. Erityisen merkityksellisenä pidettiin sitä, että toiminnan toteuttaminen nähtiin oppilaiden kanssa aidossa luokkatilanteessa. Opettajia kiinnostivat käytännön järjestelyihin liittyvät seikat, kuten ajankulu, oppilaiden ohjaustarve, ryhmäkoot, opettajan rooli ja muut opetuksen organisointiin liittyvät yksityiskohdat. Pienen soveltamisen jälkeen opettaja pystyi siirtämään toimintamallit osaksi omaa opetustaan, joka teki uuden oppimisesta mielenkiintoista ja miellyttävää ja samalla motivoivaa. (Kohola 2012, 44-45.)

Aineistosta nousi esiin opettajien vaikeudet toimia yleisesti tieto- ja viestintätekniikan kanssa. Tvt koettiin pelottavana, mysteerisenä ja uutena asiana, joka aiheutti ylimääräistä stressiä, “mörköjä”, opettajan työhön. Tekniikka koettiin itselle uudeksi ja vieraaksi asiaksi koulukontekstissa. Näitä vastauksia Kohola osaltaan selittää sillä, että mukaan tilaisuuksiin oli lähtenyt kouluilta sellaisia opettajia, joille tvt on vielä melko vieras asia. Vaikka opettajat olivat kokeneet vaikeuksia tvt:n käytössä, suurimmaksi “möröksi” koettiin ennakkoluulot aihetta kohtaan. Hankkeen avulla näitä ennakkoluuloja pystyttiin rikkomaan, kun opettajat pääsivät konkreettisesti näkemään aidossa ympäristössä erilaisten laitteiden ja ohjelmien käyttöä. (Kohola 2012, 49-50.) Tämä on mielestäni yksi suurimmista tekijöistä positiivisen suhtautumisen ja asenteiden luomisessa tieto- ja viestintätekniikkaa kohtaan.  



Listaan tähän alle vielä minun mielestäni tutkimuksen kiinnostavimmat tulokset.


  • käytännön toimintamallin oppiminen aidossa luokkahuonetilanteessa on opettajille tehokkaampaa ja motivoivampaa kuin asiantuntijakoulutuksissa oppiminen

  • koulutukseen osallistumisen syy (rehtorin määräys vai oma aloite) sekä oman koulun varustetaso vaikutti osallistumisaktiivisuuteen vertaisopettajuustilanteissa

  • vertaisopettajuus voimaannutti, rohkaisi ja lisäsi opettajien motivaatiota TVT:n opetuskäyttöön myös omissa kouluissa. Sen sijaan oppimismotivaatio oli tekniikkapainottunutta eikä vertaisilta oltu valmiita ottamaan vastaan pedagogisia oppeja

  • ohjattavat opettajat kokivat tieto- ja viestintätekniikan itselleen melko vieraaksi asiaksi opetuksessa, sen käytettävyyteen liitettiin negatiivisia ennakkoluuloja ja sen edelle priorisoitiin muita koulun arkeen liittyä asioita. Vertaisten esimerkki muutti kuitenkin käsityksiä TVT:n opetuskäytöstä positiivisemmaksi ja loi uskoa omiin käyttömahdollisuuksiin tieto- ja viestintätekniikan parissa
  • luotettavalta kollegalta uskaltaa kysyä niin sanottuja tyhmiäkin kysymyksiä tieto- ja viestintätekniikan käyttämisestä, joita ei aina uskalla kysyä esimerkiksi asiantuntijoilta epäpäteväksi leimautumisen pelossa
  • hankkeen toimintaa seuraamaan tulleet opettajat näkivät toiminnan toteuttamisen omissa yksiköissään osin epärealistisena, sillä heiltä puuttuvat hankekoululla olevat laite-, aika- ja ihmisresurssit 
(Kohola 2012, 53-57)

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Artikkeli MOOC-kursseista

Löysin tällaisen artikkelin koskien MOOC-kursseja ja referoin sen tähän.

Säntti, R. 2013. Laaja avoin verkkokurssi (MOOC): oppimisparatiisi vai ryöstökalastusta. Ammattikasvatuksen aikakauskirja 3, 40–54. Helsinki: Okka-säätiö.

Tässä artikkelissa Säntti selvittää, mikä MOOC on ja tekee kriittisen katsannon aiheesta. Massive Open Online Course, MOOC, tarkoittaa laajaa, avointa verkkokurssia. Laajuus tulee siitä, että kurssille voi osallistua rajoittamaton määrä opiskelijoita. Avoimuus toteutuu siten, että maantieteelliset rajat eivät rajoita osallistumista tämän tapahtuessa verkossa. Taloudellisia osallistumisen rajoituksia ei myöskään ole, periaatteessa. Käytännössä mahdollisesti maksullinen todistus voi olla osallistumisen este. Järjestäjän kannalta voidaan miettiä, miten tehdä toiminnasta kannattavaa? Voidaan myös kysyä, onko MOOC vain verkkoympäristöön siirretty perinteinen luentokurssi? Kurssin toteutuksen onnistuminen voi myös riippua siitä, millaiseen ympäristöön se on suunniteltu. Kaikki kurssit eivät välttämättä ole käypiä kaikissa maissa, jos ne on suunniteltu toisen maan toimintaympäristöön. Pitäisi siis löytää paikallinen taho esimerkiksi jokin suomalainen oppilaitos, joka varmistaa kurssin paikallisen toimivuuden. Opiskelijoiden kannalta oleellinen tieto voi olla MOOC-kurssien hyväksi lukeminen osaksi opintoja. (Säntti, 2013, 41.)

Vaikka verkkokurssit nähdään usein yksinäisenä puurtamisena, se ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto, jos sitä täydennetään käyttämällä muita sosiaalisen median kanavia osallistumiseen. Jokin verkkokurssille osallistuva paikallinen ryhmä voisi myös tavata toisiaan kasvokkain ja keskustella oppimastaan. Kurssien ollessa hyvinkin laajoja, voidaan kysyä, miten toteutetaan kouluttajien ja opiskelijoiden vuorovaikutus. Se voi jäädä todella pieneksi verkkokeskusteluksi tai parhaimmillaan monet eri kansallisuuksiin kuuluvat ja eri alojen ihmiset voivat verkostoitua. Laajasta osallistujajoukosta voidaan kuitenkin kerätä tietoa esimerkiksi kurssin opetusmenetelmien onnistumisesta ja sitä kautta kehittää niitä. Säntin käyttämä ilmaus ”ryöstökalastus” liittyy siihen, että tällaisilla kursseilla keskeyttäjiä on todella paljon (yli 90 %). ”Suurin osa saaliista menetetään.” Se, että joutuukin keskeyttämään kurssin, voi vaikuttaa opiskelijan asenteisiin verkkokursseja tai yleisemmin opiskelua kohtaan. Keskeyttämiseen voi olla monia syitä, kuten kurssin vaativuus, puuttuva tuki, yhteisöllisyyden ja yhdessä opiskelemisenmahdollisuuksien puute. (Säntti, 2013, 42–44.)

MOOC-kursseja voidaan rakentaa eri malleilla. cMOOC tarkoittaa konnektivistista kurssia, jossa oppiminen tapahtuu erilaisten teknisten välineiden mahdollistamissa digitaalisissa ympäristöissä ja siinä painotetaan ajankohtaisen tiedon etsimistä ja tuottamista sekä oppijoiden välistä vuorovaikutusta. Toinen kurssimalli, xMOOC, ei painota vuorovaikutusta vaan tiedon tuomista ihmisten saataville. Nämä muistuttavatkin enemmän perinteisiä kursseja vetäjinään huippuprofessorit ollen kuitenkin tiiviimpiä. Ymmärtäminen todennetaan verkkotesteillä ja mahdolliset esseevastaukset jäävät kanssaopiskelijoiden kommentoitaviksi.  Tästä Säntti toteaakin, että ”Tällainen vertaisarviointi edellyttää uudenlaista lähestymistapaa tehtävien ohjeistukseen ja niiden arvioinnin yhtenäisyyden varmistamiseen”. Kolmas kurssimalli on aMOOC eli adaptiivinen, mukautuva kurssi. Se sijoittuu kahden edellä mainitun MOOC-kurssin väliin. Tässä kurssimallissa halutaan saada selville, miten opiskelijat oppivat, jolloin kurssin tekninen toteutus voidaan rakentaa siten, että se ottaa huomioon yksilölliset oppimistyylit. (Säntti, 2013, 45–46.)

MOOC on kasvava ilmiö ja oppilaitokset varmasti joko suunnittelevat omia kursseja tai miettivät muiden järjestämien MOOC-kurssien käyttöä osana opetustaan. Kansainvälisten kurssien hyödyntäminen voi tehostua, jos ne saadaan soviteltua suomalaiseen ympäristöön ja mahdollisesti vielä koottua paikallisia oppimisryhmiä. Kyselyssä, johon oli vastannut 1800 MOOC-opiskelijaa, 76 %:n mielestä aihe on keskeinen syy kurssille osallistumiseen. Maksuttomuus oli tärkeä 75 %:lle ja 61 %:lle ammatillisen kehittymisen mahdollisuus. Kurssi voi siis olla itselle tärkeä esimerkiksi työn kannalta, vaikka siitä ei todistusta saisikaan. (Säntti, 2013, 46–47.) 

Kriittisessä tarkastelussa yksi asia nousee ylitse muiden, toteuttaako tällainen laaja kurssi vain tiedon ylhäältä alas valuttamisen pedagogiikkaa? Onko se edes opettamista vai vain tiedon jakamista? Yksi ratkaisu tähän voisi olla MOOC-kurssin paikallinen soveltaminen oppilaitoksessa, jolloin voitaisiin rakentaa lähiopetusryhmiä, jotka voisivat olla vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Toisin sanoen cMOOC-malliset kurssit yleistyvät ja korvaavat xMOOC-mallin. Vuorovaikutteisuus voisi näkyä myös käänteisessä luokkahuonetyöskentelyssä (flipped classroon). Eli teemaa käsitellään ensin verkossa ja sitten vuorovaikutteisissa paikallisissa oppimistilanteissa. Myös opiskelumotivaation ja kurssin keskeyttämisen yhteyksiin on syytä kiinnittää huomiota.  Kursseihin liittyvä pedagogiikka tulee varmasti kehittymään enenevässä määrin ja vaihtoehtoiset toteutusmallit odottavat vielä keksimistään. (Säntti, 2013, 48–52.)

Artikkelissa esitetään kritiikkiä MOOC-kursseja kohtaan. Itsekin ajattelin, kuinka yksinäistä puurtamista tuollaisen kurssin suorittaminen voisi olla ja ehdotukset erilaisista vuorovaikutuksen mukaan tuomisista olivatkin eniten mieleeni. Jonkin yksittäisen kurssin suorittaminen tuohon tapaan voisi kyllä tulla kysymykseen, mutta en usko, että opetuksessa ja oppimisessa pitemmän päälle tullaan toimeen ilman ihmiskontakteja. Kuitenkin enemmän kuin tervetulleena näen erilaisten opiskelumuotojen yhdistämisen. Taitaa kuitenkin olla vielä matkaa esimerkiksi siihen, että näitä MOOC-kursseja voisi hyväksilukea omaan tutkintoonsa yliopistossa. Mielenkiintoista olisi myös nähdä adaptiivisen MOOCin toteutus, kuinka rakennetaan sellainen kurssi, joka tosiaan huomioisi erilaiset oppimistyylit. 

MOOC-terveisin: Minna

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Hyvien käyttökokemuksien listausta

Luentojen aikana oli puhetta, että voisimme koota oman ryhmämme sisältä käytännön hyviä (tai äärimmäisen huonoja) käyttökokemuksia erilaisista virtuaalisista ympäristöistä. Niitä on osittain blogin teksteissä, mutta tekisi mieli listata niitä vielä kootusti. Kurssilla on tullut paljon kiinnostavaa uutta esille, mutta kaikkihan ei tietysti millään taivu alakouluympäristöön. Listauksen pääpointti voisi siis olla kouluympäristöön sopivat ympäristöt. Lähdettekö mukaan listaukseen?

Tässä omat suosikkini:

Google -

  • "Docs" - Mahtava, ilmainen työskentelyalusta, joka sopii myös oppilaiden kanssa työskentelyyn. Perusharjoittelussa (5. lk) toteutimme projektin, jossa 23 oppilaan luokka kirjoitti luokan yhteisen käyttäjätunnuksen turvin kukin omaan Docs-dokumenttiinsa viisi viikkoa erästä harjoitustyötä. Mahdollistaa vertaisarvioinnin kommenttikuplia käyttäen. Ei kaatunut, ei temppuillut, innosti lapsia selvästi, oli siis ylöspäin eriyttävä! Jäi luokalle pysyväksi työskentelyalustaksi ja -tavaksi (mikä on minusta paras kiitos).
  • "Slides" on PowerPointin veroinen, helppokäyttöinen, vakavasti otettava esitystyökalu!
  • Blogger - Perusharjoittelun jälkimmäisellä puoliskolla tiedonvälityksen väylänä kokeilimme luokan omaa suljettua blogia. Tuntimme jakautuivat hyvin monen eri viikon ajalle, joten paransi tiedonvälitystä ja blogi oli hyvä väylä jakaa tietoa, jota myös kotona oli hyvä näyttää (järjestimme myös yöpymisen sisältävän luokkaretken). Tehtävänpalautukset onnistuivat varsin hyvin älypuhelimilla jne. MUTTA sluipailijat olivat todella taitavia tässäkin... Läksyjen muistaminen ei ollut kyllä yhtään parempaa kuin tavallisestikaan. Reaaliaikaisesti päivittyvä läksyruutu ei tuonut helpotusta luokan unohtelijoille. Blogiin tulee kommentteja oppilailta yhä edelleen, ovat käyneet katselemassa luokkaretkikuvia tms. Ei ollut siis turhaa vaivannäköä. 


prezi.com  - Prezillä saa hienoimmat ja visuaalisimmat esitykset, hakkaa PowerPointin mennen tullen! Minulla tosin helposti mopo karkaa, mahdollisuudet loputtomaan esityksen hiomiseen... ;)

getkahoot.com - Tämän kurssin lisäksi olen osallistunut kerran luennon "loppukuulusteluun" tällä. TOSI kiva, tuo jännitystä ja hauskuutta tylsempäänkin aiheeseen. Toisaalta, vie vähän aikaa, ei näitä kisoja joka tunnille voi laatia.

Jatkakaa listaa!

toivoo Mari

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Viimeinen luento ja innostusta ilmassa

Inspiroiva luento. Ryhmässä heräsi keskustelua siitä, kuinka omakohtainen kokemus parhaimmillaan innostaa kokeilemaan rohkeammin uusia asioita työssä. Luennolla sai konkreettisesti kokeilla sovelluksia, jolloin sai paremman kuvan niiden käyttömahdollisuuksista kuin vain jos oltaisiin tyydytty kuvailemaan ja kertomaan sovellusten olemassaolosta. Ryhmän sisällä virisi jo mahtavia ajatuksia, mihin esimerkiksi Aurasmaa ja QR-koodeja voisi hyödyntää. Tosin ikäväksemme huomasimme, ettei sovellukset toimi kaikissa laitteissa... Laitteiden kanssa säätäminen ja säätämisestä huolimatta niiden toimimattomuus voikin olla yksi tekijä, joka hidastaa erilaisten oppimisympäristöjen käyttöönottoa kouluissa. Vaikka olisi kuinka motivoitunut hyödyntämään opetuksessaan eri mahdollisuuksia, motivaatio luultavasti vähitellen laskee, jos opetus kärsii laitteiden reistailun takia.

Tieto -ja viestintätekniikan kehitystrendi vaikuttaa olevan valtavassa muutostilassa jatkuvasti. Luennolla esiteltiin tätä kehitystrendiä tulevan viiden vuoden jaksolla. Mietiskelin vaan, että kuinka koulujen ja opettajien oletetaan pysyvän tässä kehitysvauhdissa mukana? Ainahan koulusta löytyy yksi tai kaksi ajantasalla pysyvää tvt-vastaavaa, mutta en usko sen tulevaisuudessa riittävän. Tässä tulee mielestäni kyseeseen vähän sama asia kuin mistä Elina viimesimmässä postauksessaan kirjoitti. Innostuksesta. Miten opettajat saadaan innostumaan uusista tvt:n tarjoamista mahdollisuuksista ja oppimisympäristöistä ja kokeilemaan niitä työssään? Miten voi tulla sinuiksi jonkun täysin oudon ympäristön ja mallin kanssa niin, että osaa soveltaa ja valita tarkoituksenmukaiset sovellukset opetukseen? Luultavasti kokeilemalla ensin itse. Mutta jos itse ei satu olemaan kovin sinut tieto -ja viestintätekniikan mahdollisuuksien maailman kanssa, on kovin hankalaa lähteä sitä selvittämään. Ryhmässä heräsikin pohdintaa siitä, että kuinkahan paljon kouluilla panostetaan tämän kaltaiseen koulutukseen, vai panostetaanko siihen lainkaan. Uusimmassa Opettaja -lehdessä (23.1.2015) oli myös juttu digiaineistojen käytöstä. Siinäkin mainittiin opettajan innostuneisuuden ja mm. oman digitaalisen ”oppimateriaalisalkun” tekemisen olevan tärkeässä osassa uusien oppimisympäristöjen kokeilemisessa ja omaksumisessa. Kompastuskivenä artikkelissa pidettiin opettajan ajan riittämättömyyttä kahlata kaikkea saatavilla olevaa aineistoa läpi löytääkseen mielestään pedagogisesti parhaat ohjelmat ja sovellukset. Tähän ongelmaan artikkelissa peräänkuulutettiinkin, aivan, KOULUTUSTA! Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon koulut oikeasti tukevat opettajia kouluttautumaan tässä asiassa ja myös järjestävät sitä. Tuntuu aika jännältä ajatukselta, että vaikka uusi OPS korostaa tvt-taitojen opettamista, koulu ei kuitenkaan olisi velvoitettu järjestämään opettajille koulutusta asiaan.. Ja paljon puhuttujen resurssien tuhlaustahan se myös on, jos luokissa on kyllä laitteet millä toimia, mutta niitä ei osata käyttää ja hyödyntää (vrt. älytaulu valkokankaana).

Tämän luennon pohjalta voisin veikata, että aika moni tvt:n epämukavuusalueekseen kokeva voisi hyvinkin rohkaistua uuden kokeiluun, jos saisi kädestä pitäen käyttöohjeet ja omakohtaisen kokemuksen esim. jonkin tietyn sovelluksen käyttömahdollisuuksista. Itse en lukeudu tvt-gurujen lahkoon, mutta olin kyllä aika fiiliksissä salaperäisen QR-koodin selviämisestä, vihdoinkin! ;D



perjantai 23. tammikuuta 2015

"Oppiminen on parasta huumetta, mutta sitä ei tarjota koulussa" HS 27.9.2014

Suora lainaus erinomaisen kiinnostavasta kolumnista. Suosittelen kaikille luettavaksi, linkki löytyy marginaalin linkkilistasta. Käsittelee myös uudet oppimisympäristöt -aihetta, mutta sähköisiä ympäristöjä laajemmassa tulokulmassa. Suosittelen myös tuota allakin viitattua Lauri Järvilehtoa luettavaksi (Hauskan oppimisen vallankumous, 2014, PS-kustannus), jos yhtään kiinnostaa kysymys "Voisiko koulu olla jotain muuta?"
(...) "Lauri Järvilehdon mielestä meidän pitäisi lakata tarkastelemasta koulutusta opetuksena ja alkaa suhtautua siihen oppimisen mahdollistamisena. Koulussa opettajan rooli on olla valmentaja tai tukija, joka oppii itse samalla uusia tapoja katsoa asioita.
Vanhempien ei pidä sysätä vastuuta koululle. Eikä tablettitietokoneen oppimispelille, joissa on Kristiina Kumpulaisen mielestä myös puutteita. "Monet oppimispelit ovat miesinsinöörien kehittämiä. Heillä ei välttämättä ole pedagogista taustaa. Niihin on pantu hirveästi rahaa, mutta idea oppimisesta on viime vuosituhannelta. Se on irrallista, mekaanista, eikä se koukuta."

Bulimia paranee pelaamalla (?)

Eilisen luennon aiheena oli pelit oppimisen tukena ja opetuskäytössä. Ja koska kurssin eräänä teemana on käyttää internetin viestintäkanavia, on seuraava teksti kirjoitettu (aiempien tekstieni tavoin) nasevaan nettityyliin (ainakin omasta mielestäni). Herneen vetäminen nenään sallittua, mutta ei pakollista ;)

Väitän tuntevani jonkin verran opettajia, jotka tuhahtavat tympääntyneenä kun kuulevat sanan "pelit" yhdistettynä sanaan "opetus". Väitän jopa, että näitä opettajia saattaa olla verrattain suuri joukko. Ja uskoisin, että nekin opettajat, jotka nyökkäilevät hyväksyvästi näiden kahden sanan liitolle, valitsevat silti useimmiten opetusmenetelmäkseen jotain muuta, kuin toiminnallista.

Toiminnallisuus yhdistettynä koulumaailmaan on melko hankala yhtälö. Mutta miksi? Tein kandini draamamenetelmien opetuskäytöstä ja tällä hetkellä teen graduani samasta aiheesta. Draamamenetelmiin kuuluu suurena osana juuri toiminnallisuus ja useat draamamenetelmät ovatkin erilaisia pelejä. Sekä kandissani, että gradussani opettajat ovat maininneet toiminnallisuuden ongelmaksi sen, että oppilaat villiintyvät ja tunti menee helposti riehumiseksi.

Eilisellä luennolla katsoimme videolta lasten osallistumista erääseen toiminnalliseen peliin (josta saatiin myös paljon kriittistä keskustelua aikaan, mutta en mene tässä sen enempää siihen). Lapset kirkuivat ja juoksentelivat pitkin salia. Tämän pelin tarkoituskin oli saada lapset liikkumaan, mutta useat muutkin toiminnalliset pelit, joiden tarkoitus on ensisijaisesti jonkin asian opettaminen, saavat lapset liikkumaan. Yleensä liikkumista seuraa kirkuminen. Joku opiskelijoista kirjoitti luennon kommenttiseinälle: "Kirkuminen osoittaa, että lapsilla oli hauskaa oikeasti. Oli hienoa, että kirkumiseen ei puututtu, koska yleensä opettaja kehottaa olemaan hiljempaa."

Koulumaailmaan on nähdäkseni juurtunut olennaisena osana (ainakin) kolme sääntöä: 1) Jokaisella on oma paikka. 2) Omalla paikalla istutaan hiljaa ja puheenvuoron saa viittaamalla. 3) Kysymyksiin on olemassa oikea/oikeita ja väärä/vääriä vastauksia. Mikään näistä kolmesta säännöstä ei kuitenkaan enää päde, kun kuvioihin tulee toiminnallisuus. Toiminnallisessa pelissä lähdetään pois omilta paikoilta, pidetään ääntä ja vastataan yleensä myös mahdollisesti sellaisiin kysymyksiin, joihin ei ole oikeaa tai väärää vastausta. (Tämä lienee myös melko lähellä normaalia elämää.) Opettajat, jotka ovat tottuneet yllämainittuihin sääntöihin, näkevät helposti toiminnallisen pelin parissa puuhailevat lapset riehuvina lapsina. Olen päätellyt, että tämä voi olla syy siihen, miksi toiminnallisuutta on koulumaailmassa kuitenkin (kaikesta sen hypetyksestä huolimatta) varsin vähän.



Keskustellessamme ryhmämme kanssa pelien toimivuudesta opetuskäytössä esiin nousi ainakin oppiaineiden integrointi. Vaikka tästäkin puhutaan paljon ja varmasti koulussa integrointia harrastetaankin, tuntuu tilanne silti usein ylläolevan kuvan kaltaiselta. Oppilaat pitävät oppiaineita edelleen toisistaan erillisinä kokonaisuuksina. Itse koulussa ollessani en ainakaan koskaan ymmärtänyt mihin esimerkiksi jakokulmaa elämässä tarvittaisiin. Opettelin sen käytön kiltisti vain siksi, että saisin kokeesta hyvän numeron (olin ala-asteella melkoinen hikke). Ryhmämme keskusteluissa tulikin ilmi muutamia opetustilanteita, joissa oppiaineita oli integroitu. Kun oppilailta lopuksi kysyttiin, mitä he olivat oppineet, he eivät itse nähneet oppineensa muusta kuin siitä oppiaineesta, joka oli jotenkin selvimmin esillä opetuksessa. Jos esimerkiksi historiaa oli opetettu kirjoittamalla, liikkumalla, piirtämällä ja ratkaisemalla loogisia pähkinöitä, oppilaat sanoivat oppineensa vain historiasta. Opetusvälineinä tässä tapauksessa toimineet äidinkieli, liikunta, kuvataide ja matematiikka eivät tulleet juurikaan esille. Mutta mitä koulussa opetettavat asiat ovat muuta, kuin elämän "välineitä"? Äidinkielen avulla kommunikoimme, matematiikan avulla selviämme muun muassa raha-asioista, jne. Tässä blogissa mainittiin aiemmin jossain kohtaa nk. "bulimiaoppiminen", jossa opetettavat asiat opetellaan ennen koetta ja "oksennetaan" sitten kokeessa ulos. Bulimiaoppimisen avulla asiat eivät valitettavan usein jää pitkäkestoiseen muistiin.

Olisiko pelit sitten ratkaisu bulimiaoppimisen ehkäisemiseen? Mahdollisesti ja mahdollisesti ei. Ryhmämme koki pelien hyödyiksi oppilaiden innostamisen opetettavaa aihetta kohtaan. Graduaineistostani nousi esiin mielenkiintoinen seikka koskien innostamista. Draamamenetelmät koettiin opettajien keskuudessa hyviksi opetusmenetelmiksi, mutta koettiin myös, että niitä käyttääkseen opettajan tulisi olla innostunut draamasta. Tämä herättää kysymyksen, voiko muita aineita sitten opettaa olematta innostunut? Moni yliopisto-opiskelija tietää, että on olemassa hyviä ja huonoja luennoitsijoita. Hyvien luennoitsijoiden luennoilla kaikki istuvat hiljaa, ikään kuin haltioissaan, oli aihe mikä tahansa. Huonojen luennoitsijoiden luennoilla luetaan sähköpostia (tai yleensä jotain vielä vähemmän "tärkeää"). Mikä sitten tekee joistain luennoitsijoista hyviä? Hyvät luennoitsijat ovat innostuneita opettamastaan aiheesta. Kun opettaja on itse innostunut, innostuvat oppilaatkin (tai ainakin suurin osa heistä) yleensä kuin itsestään. Tilanne toimii myös toiseen suuntaan. Näin ollen myöskään innostajina toimivat opetuspelit eivät innosta, mikäli opettaja ei itse ole yhtään innostunut niitä käyttämään.

Myönnän, että itselläni on valtavan suuri innostus käyttää nimenomaan kaikkea toiminnallista opetuksessani ja siksi voisinkin jauhaa tästä aiheesta loputtomasti. Itse olen aina kokenut oppineeni koulussa kaikista parhaiten sellaisista aiheista, jotka on opetettu jollain tavalla toiminnallisesti tai liittämällä aihe koulun ulkopuoliseen elämään. Lähes kaikkia aineita voidaan opettaa näin, mutta se vaatii vain hieman "out-of-the-box" ajattelua ja katseen kääntämistä pois opettajanoppaista. Ehkäpä out-of-the-box ajattelua tulisi opettaa tuleville opettajille jo opiskeluvaiheessa, mikäli kouluun halutaan muutosta. Vai halutaanko me sitä muutosta? Ainakin siitä kovasti koko ajan puhutaan.

torstai 22. tammikuuta 2015

Havaintoja oppimisesta

Hupaisa huomio uuden sovelluksen käyttönoton vaikutuksesta muuhun elämään, ajatteluun ja kirjoittamiseen. Loin twitter-tilin vasta tämän kurssin aluksi. Eilen nauratti ääneen, kun huomasin, että teen tavallisiin kynämuistiinpanoihin merkintöjä tyylillä: temaattinen lukeminen # Samppala # gradu! :-) Facebook-päivityksiä olen muotoillut päässäni jo monta vuotta päivän tapahtumista. Jotenkin helpottaa heti, kun saa tiivistettyä vastoinkäymiset tai ilon aiheet napakkaan postaukseen. Vain osa päätyy ikinä verkkoon... Jos itsenikaltainen digimuukalainen on näin sovellusten maailman vietävissä ja muokattavissa, kuinka JÄRKYTTÄVÄN erilainen mahtaakaan olla 13-vuotiaan luonnollinen tapa hahmottaa kieltä ja kielenkäytön keinoja verrattuna 60-vuotiaaseen eläkeikää odottavaan opettajaansa, joka elää some-maailman ulkopuolella...

Muilla samanlaisia kokemuksia?