Bloggaajat:
Mari, Ville, Maiju, Perttu, Elina ja Minna

perjantai 23. tammikuuta 2015

Bulimia paranee pelaamalla (?)

Eilisen luennon aiheena oli pelit oppimisen tukena ja opetuskäytössä. Ja koska kurssin eräänä teemana on käyttää internetin viestintäkanavia, on seuraava teksti kirjoitettu (aiempien tekstieni tavoin) nasevaan nettityyliin (ainakin omasta mielestäni). Herneen vetäminen nenään sallittua, mutta ei pakollista ;)

Väitän tuntevani jonkin verran opettajia, jotka tuhahtavat tympääntyneenä kun kuulevat sanan "pelit" yhdistettynä sanaan "opetus". Väitän jopa, että näitä opettajia saattaa olla verrattain suuri joukko. Ja uskoisin, että nekin opettajat, jotka nyökkäilevät hyväksyvästi näiden kahden sanan liitolle, valitsevat silti useimmiten opetusmenetelmäkseen jotain muuta, kuin toiminnallista.

Toiminnallisuus yhdistettynä koulumaailmaan on melko hankala yhtälö. Mutta miksi? Tein kandini draamamenetelmien opetuskäytöstä ja tällä hetkellä teen graduani samasta aiheesta. Draamamenetelmiin kuuluu suurena osana juuri toiminnallisuus ja useat draamamenetelmät ovatkin erilaisia pelejä. Sekä kandissani, että gradussani opettajat ovat maininneet toiminnallisuuden ongelmaksi sen, että oppilaat villiintyvät ja tunti menee helposti riehumiseksi.

Eilisellä luennolla katsoimme videolta lasten osallistumista erääseen toiminnalliseen peliin (josta saatiin myös paljon kriittistä keskustelua aikaan, mutta en mene tässä sen enempää siihen). Lapset kirkuivat ja juoksentelivat pitkin salia. Tämän pelin tarkoituskin oli saada lapset liikkumaan, mutta useat muutkin toiminnalliset pelit, joiden tarkoitus on ensisijaisesti jonkin asian opettaminen, saavat lapset liikkumaan. Yleensä liikkumista seuraa kirkuminen. Joku opiskelijoista kirjoitti luennon kommenttiseinälle: "Kirkuminen osoittaa, että lapsilla oli hauskaa oikeasti. Oli hienoa, että kirkumiseen ei puututtu, koska yleensä opettaja kehottaa olemaan hiljempaa."

Koulumaailmaan on nähdäkseni juurtunut olennaisena osana (ainakin) kolme sääntöä: 1) Jokaisella on oma paikka. 2) Omalla paikalla istutaan hiljaa ja puheenvuoron saa viittaamalla. 3) Kysymyksiin on olemassa oikea/oikeita ja väärä/vääriä vastauksia. Mikään näistä kolmesta säännöstä ei kuitenkaan enää päde, kun kuvioihin tulee toiminnallisuus. Toiminnallisessa pelissä lähdetään pois omilta paikoilta, pidetään ääntä ja vastataan yleensä myös mahdollisesti sellaisiin kysymyksiin, joihin ei ole oikeaa tai väärää vastausta. (Tämä lienee myös melko lähellä normaalia elämää.) Opettajat, jotka ovat tottuneet yllämainittuihin sääntöihin, näkevät helposti toiminnallisen pelin parissa puuhailevat lapset riehuvina lapsina. Olen päätellyt, että tämä voi olla syy siihen, miksi toiminnallisuutta on koulumaailmassa kuitenkin (kaikesta sen hypetyksestä huolimatta) varsin vähän.



Keskustellessamme ryhmämme kanssa pelien toimivuudesta opetuskäytössä esiin nousi ainakin oppiaineiden integrointi. Vaikka tästäkin puhutaan paljon ja varmasti koulussa integrointia harrastetaankin, tuntuu tilanne silti usein ylläolevan kuvan kaltaiselta. Oppilaat pitävät oppiaineita edelleen toisistaan erillisinä kokonaisuuksina. Itse koulussa ollessani en ainakaan koskaan ymmärtänyt mihin esimerkiksi jakokulmaa elämässä tarvittaisiin. Opettelin sen käytön kiltisti vain siksi, että saisin kokeesta hyvän numeron (olin ala-asteella melkoinen hikke). Ryhmämme keskusteluissa tulikin ilmi muutamia opetustilanteita, joissa oppiaineita oli integroitu. Kun oppilailta lopuksi kysyttiin, mitä he olivat oppineet, he eivät itse nähneet oppineensa muusta kuin siitä oppiaineesta, joka oli jotenkin selvimmin esillä opetuksessa. Jos esimerkiksi historiaa oli opetettu kirjoittamalla, liikkumalla, piirtämällä ja ratkaisemalla loogisia pähkinöitä, oppilaat sanoivat oppineensa vain historiasta. Opetusvälineinä tässä tapauksessa toimineet äidinkieli, liikunta, kuvataide ja matematiikka eivät tulleet juurikaan esille. Mutta mitä koulussa opetettavat asiat ovat muuta, kuin elämän "välineitä"? Äidinkielen avulla kommunikoimme, matematiikan avulla selviämme muun muassa raha-asioista, jne. Tässä blogissa mainittiin aiemmin jossain kohtaa nk. "bulimiaoppiminen", jossa opetettavat asiat opetellaan ennen koetta ja "oksennetaan" sitten kokeessa ulos. Bulimiaoppimisen avulla asiat eivät valitettavan usein jää pitkäkestoiseen muistiin.

Olisiko pelit sitten ratkaisu bulimiaoppimisen ehkäisemiseen? Mahdollisesti ja mahdollisesti ei. Ryhmämme koki pelien hyödyiksi oppilaiden innostamisen opetettavaa aihetta kohtaan. Graduaineistostani nousi esiin mielenkiintoinen seikka koskien innostamista. Draamamenetelmät koettiin opettajien keskuudessa hyviksi opetusmenetelmiksi, mutta koettiin myös, että niitä käyttääkseen opettajan tulisi olla innostunut draamasta. Tämä herättää kysymyksen, voiko muita aineita sitten opettaa olematta innostunut? Moni yliopisto-opiskelija tietää, että on olemassa hyviä ja huonoja luennoitsijoita. Hyvien luennoitsijoiden luennoilla kaikki istuvat hiljaa, ikään kuin haltioissaan, oli aihe mikä tahansa. Huonojen luennoitsijoiden luennoilla luetaan sähköpostia (tai yleensä jotain vielä vähemmän "tärkeää"). Mikä sitten tekee joistain luennoitsijoista hyviä? Hyvät luennoitsijat ovat innostuneita opettamastaan aiheesta. Kun opettaja on itse innostunut, innostuvat oppilaatkin (tai ainakin suurin osa heistä) yleensä kuin itsestään. Tilanne toimii myös toiseen suuntaan. Näin ollen myöskään innostajina toimivat opetuspelit eivät innosta, mikäli opettaja ei itse ole yhtään innostunut niitä käyttämään.

Myönnän, että itselläni on valtavan suuri innostus käyttää nimenomaan kaikkea toiminnallista opetuksessani ja siksi voisinkin jauhaa tästä aiheesta loputtomasti. Itse olen aina kokenut oppineeni koulussa kaikista parhaiten sellaisista aiheista, jotka on opetettu jollain tavalla toiminnallisesti tai liittämällä aihe koulun ulkopuoliseen elämään. Lähes kaikkia aineita voidaan opettaa näin, mutta se vaatii vain hieman "out-of-the-box" ajattelua ja katseen kääntämistä pois opettajanoppaista. Ehkäpä out-of-the-box ajattelua tulisi opettaa tuleville opettajille jo opiskeluvaiheessa, mikäli kouluun halutaan muutosta. Vai halutaanko me sitä muutosta? Ainakin siitä kovasti koko ajan puhutaan.

4 kommenttia:

Mari kirjoitti...

Taas terävää analyysiä, Elina! Minä en ainakaan vetänyt hernettä nenään, olen aivan samoilla linjoilla kanssasi!
T. Mari

Maiju kirjoitti...

Hyvä yksittäinen pointti mun mielestä on nämä sun esittelemät koulun juurtuneet 3 sääntöä. Jos miettii lapsen ominaista tapaa olla, se ei todellakaan vastaa esitettyjä sääntöjä. Päin vastoin! Lapsi on enemmänkin tutkiva, ihmettelevä ja tekemällä oppiva. On melko huvittavaa ajatella, että lapsen oletetaan oppivan parhaiten itselleen näin vastakkaisella toiminnalla (tai no, ei-toiminnalla!). Niinkuin sanoit, toiminnallisuus ja pelillisyys rikkovat tätä kaavaa.

Mä näen myös toiminnallisuuden ehdottomasti oppimista edistävänä tekijänä! Voikohan olla, että toiminnallisuus oppimisen edistäjänä on kuitenkin sen verran "uusi" näkemys, että kaikki opettajat eivät vielä koe osaavansa hyödyntää tätä? Että sitä pitäisi jotenkin "opiskella" ensin, ennen kuin sitä voi ruveta kokeilemaan omassa työssään? Ettei siitä vaan tule sitä hässäkkää ja melua! Siis ehkä kauheinta ikinä (kuule sarkastinen äänenpaino..)! :D En tiedä, ehkä.
Sama epävarmuuden pelko saattaa hidastaa myös sähköisten oppimispelien omaksumista opetukseen. Tämän takia näkisinkin, että koulun luomalla omalla kulttuurilla on suuri merkitys tällaisten uusien tuulien sisään ajolla. Jos ilmapiiri on kannustava ja auttavainen, ehkä se 6-kymppinenkin rohkaistuu ja innostuu kokeilemaan uusia systeemejä, kenties jopa täysin hurahtaa niihin.

Ja toi kuva on muuten aivan loistava!

Hanna-Reetta kirjoitti...

Hyvä kirjoitus, tosi hyviä pointteja!
Innostus ja oma motivaatio ovat tärkeitä. Tähän tulikin tänään hyvä pointti Matleenalta luennolla: tvt:n avulla voi saada siihen omaan ehkä pidemmän päälle tylsäksikin käyvään opetustyöhön uutta sisältöä ja uutta intoa. Miten tämän saman asian voisi opettaa jollain toisella tavalla, vaikkapa tvt:tä hyödyntäen?
Tällaista asennetta toivoisi opettajille paljon :-)

T: Hanna-Reetta ryhmästä 1

Opiskelija M kirjoitti...

Tässäpä pohdintojani:

Tuo oppiaineiden integrointi on mietittyttänyt minuakin. Seikkailin netin syövereissä etsiessäni kurssiin liittyvää aineistoa ja kävin viimeisen luentokerran luennoitsijamme Matleena Laakson blogissa. Löysinkin sieltä linkin yhteen esimerkkiin http://emppis2014-2015.blogspot.fi/2014/11/yhteistyo-on-voimaa.html, kuinka tvt:tä on käytetty uskonnon ja maantiedon integroinnissa.

Samoin hän oli linkannut haastattelunsa Ylen radiokanavalta http://areena.yle.fi/radio/2511448. Haluan nostaa esiin haastattelusta ajatuksen, kuinka tvt:tä voidaan hyödyntää vuorovaikutuksen monimuotoisuudessa opetustilanteissa. Kaikkihan eivät välttämättä ole aktiivisia puhujia, jolloin kirjoittaminen voi olla heille luontevampi tapa ilmaista itseään. (Vaikkakin meidän kurssilla tekniikka näytti tuottavan vaikeuksia välillä juuri tässä.) Tai visuaaliselle oppilaalle kuvien ottaminen voi olla osallistumisen keino. Eräällä toisella kurssilla puhuessamme oppilasarvioinnista pohdimme tuntiaktiivisuuden vaikutusta arvointiin. Jos numeroita annetaan viittaamisen ja puhumisen perusteella, saavatko hiljaisemmat, mutta yhtä hyvin asiat osanneet, huononpia numeroita? Tätä erilaisten oppijoiden ja osaamisensa eri tavoin esiintuovien oppilaiden eroa voisi ehkä kuroa umpeen esimerkiksi edellä mainitulla tavalla. Seuraavaksi tulikin mieleeni, että miten tätä voisi hyödyntää erityisopetuksessa.

Vielä em. haastattelussa puhuttiin siitä, kuinka mobiililaitteilla jokaisella on myös pääsy tiedon luo, jolloin opettajan työssä korostuu oikeanlaisen tiedon löytämiseen ohjaaminen. Mikä tämän päivän tietotulvassa ei ole ollenkaan vähäpätöinen asia. Myös tuo "flipped classroom" -idea jäi itselle erityisesti Laakson luennolta mieleen. Se on varmasti yksi hyvä keino suunnata opetusta sekä yhteisöllisiin keskusteluihin että tiedontuottamiseen.

T:Minna